ThisHardLand

Hienoja rapsoja ja hienoja tunnelmia! Kiitos

Liisa S kirjoitti:Keikkarapsoja, jee! Jatkakaa matkailua ja hauskan pitämistä ja Ruse, varo haita.

^

Kiitos tunnelmapaloista, yhtään en haluaisi olla mukana.

JJ on yleensä niin täsmällinen ja virheetön, että tämän on pakko kenkurumaan vaikutusta. Mitäs kävelee pää alaspäin

"Working on a sunny dayn alussa Kevin joutui ..."

^No tuollainen pieni ajatus- ja kirjoitusvirhe sallittaneen.

Muutamia kuvia Melbournesta.

Keikkapaikka AAMI Park matkan päästä. Siellä pelataan jalkapalloa (eurooppalaista) ja rugbyä. Lähistöllä muitankin stadioneita / areenoita.


Stadionin nimikyltti.


Kentän tasolta tämän näköistä.


Bruce & Eddie






Suomalaisretkikuntamme Melbournen toisen keikan jälkeen

jjvirta kirjoitti:
Bruce & Eddie

Rosie ja Annu pyörtyy tässä vaiheessa..

Oliko toinen keikka 3 tuntia ja 48 minuuttia pitkä?

Kaikki "setlist-watch" ajat paitsi yksi on ollut väärin, ainakin booteitten mukaan, mutta nyt sitä Melbourne 2 ei ole tarjolla niin hankala sanoa.

Kun nuo JJ:n (tarkemmat ja asiapitoisemmat) muistiinpanot ovat vielä analogisessa muodossa niin kaipa voisin kaivaa omista (digitaalisista) matkapäiväkirjamerkinnöistäni jotain keikkarapsan tapaista... Eli tästä lähtee otsikolla:
Melbourne #1 - olisihan se outoa jos BITUSA-albumia ei soitettaisi, kun kerran olemme paikalla

Eka Melbournen keikkapäivä valkeni lämpimän kosteana. Team Carltonimme otti päivän front zone -lipuista huolimatta rennosti ja hankkiutui AAMI Parkille vasta kolmen maissa. Matkalla vitsailimme, että tänään olisi juuri sopivat olosuhteet BITUSA-albumikeikalle: lauantai, stadion, kuuma kesäsää... Ja veikkasimme, että Eddie Vedder olisi varmaankin paikalla ja että kuulisimme Darkness on the Edge of Townin. Stadionin ulkopuolelta myyntikojusta ostimme pari kiertuepaitaa, kiertue(maitokauppa)kassin ja sen kuuluisan usb-rannekkeen.

Liityimme numerottomien front zone -jonon jatkoksi. Eikä mennyt kauaakaan kun pittirannekkeita ruvettiin jakamaan ja sitten päästiin aika sutjakasti sisään. Kassitarkastus oli ylimalkainen, vesipulloista otettiin varmuuden vuoksi korkit hetkeksi taskuun, automaattiportti skannasi liput. Pitti oli iso ja vielä varsin tyhjä eturivejä lukuunottamatta. Asettauduimme keskelle, parinkymmenen metrin päähän lavasta, missä sain kaapelisuojan päällä seisomalla muutaman sentin lisää pituutta. Näkyvyys lavalle oli hyvä koko keikan ajan. Jo lämppäreistä lähtien ihmiset pysyttelivät suunnilleen omilla jalansijoillaan, eteenpäin sujahtelijoita oli harvassa eikä mitään edes pit rushin tapaista tai muuta tunkemista tapahtunut. Ympärillämme oli pääasiassa australialaisia. Amerikkalaista ja eurooppalaista "peruspittiväkeä" näkyi niukasti, ja hauskaa oli havaita japanilaisten fanien kohtalaisen iso määrä.

Haimme yllättävän hyvää stadionruokaa (leivitettyä rapeaa kanaa, rapsakoita ranskalaisia ja hampurilaisen) - ja kun rupesimme syömään, alkoi sataa... Sade yltyi niin että piti vetää sadeviitat päälle. Onneksi ropina laantui ennen kuin ensimmäinen esiintyjä tuli lavalle. Ensimmäinen lämppäri Dan Sultan oli ihan ok, toinen eli Hunters & Collectors ilmeisesti aussien oma lemppari, koska väki osasi useiden laulujen sanat ulkoa ja lauloi kovaan ääneen mukana.

Enää pieni odottelu - ja Bruce ja E Street Band olivat lavalla! Plus Eddie Vedder kahden ekan biisin ajan. Räväkkä Highway to Hell -aloitus, ja perään Darkness (eli tämäkin arvauksemme osui oikeaan). Uudet biisit eli High Hopes, Just Like Fire Would ja Heaven's Wall oli kiva kuulla ensimmäistä kertaa, toimivat hyvin livenä. The Ghost of Tom Joadin uusi versio on huikea. Muita highlightseja olivat kesähilpeä Jole Blon sekä Factory, jotka soitettiin toivekylteistä. Ja kuten olimme jo henkisesti varautuneet, sieltähän se tuli n:nnen kerran: BITUSA-albumi... Meni jo vähän tragikomedian puolelle... (Tosin onhan siinä jotain hohtoa, että on ollut BITUSA-albumikeikalla kolmella mantereella. ) Pieni pettymyksen poikanen haihtui kuitenkin nopeasti, Cover Me'n aikana tunnelma oli jo palannut kohdilleen. Olihan edellisestä Bruce-keikasta jo vierähtänyt aikaa, ja BITUSA tarkoittaa, että kuullaan myös mm. Downbound Train ja I'm Goin' Down. Bruce, Little Steven ja koko ESB olivat koko illan jotenkin erikoisen hilpeällä, energisellä ja hulluttelevalla tuulella, mikä tietysti lisäsi keikan nautittavuutta. BITUSAkaan ei kuulostanut lainkaan "läpisoitolta". Pittiyleisö ympärillämme oli kohtalaisen pidättyväistä, toisaalta kaikki kuuntelivat hiiskumatta tai lauloivat mukana, ja kaljarallikin oli minimaalista. Kohteliasta ja ystävällistä väkeä.

Encoreiden aikana hivuttauduimme hiljalleen portin tuntumaan ja akustisen Thunder Roadin päätyttyä kirmasimme portin ulkopuolella olevaan numerojonoon (jonne ystävällisesti opastettiin heti portilta, jonon sijainti ei ole Australiassa mitään salatietoa). Saimme yllättävänkin hyvät numerot 122 (JJ hieman loikki) ja 126-128. Jes! Jonotuspäivä sunnuntaiksi tiedossa. Kävelimme lämpimässä yössä tyytyväisinä kohti Federal Squarea ja ratikkaa, ja vastailimme huolestuneiden bruceystävien tekstiviesteihin, että "ei, emme hajonneet kun BITUSA ilmoitettiin, ei edes Jyrki", ja "kyllä, meillä on täällä tosiaan oikeasti kivaa". "Kotinurkilla" poikkesimme lähipubiin janonsammuttajille (oma kaupunginosaolut Carlton Draught). Kohta vettä tuli taas taivahan täydeltä...

Ja tähän samantien perään
Melbourne #2 - salaperäisyyden verhoon kietoutuva hullunkurinen ilta

Sunnuntaiaamuna lähdimme kiireenvilkkaa taksilla AAMI Parkille ensimmäiseen roll calliin. Olimme paikalla hyvissä ajoin, tuuli viileästi ja vähäsen tihkuttelikin. Roll call meni aika sujuvasti, jonoja tsekkasivat ruotsalaiset ja jenkit (valitettavasti eivät australialaiset).

Seuraava (ja viimeinen) roll call oli vasta klo 12.30, joten meillä oli hyvää aikaa käydä keikkaeväsostoksilla. Ennen puolta päivää lähdimme suunnistamaan takaisin kohti stadionia. Taksia ei osunut kohdalle sopivasti, joten hyppäsimme ratikkaan ja taas kävelemään Yarra-joen vartta AAMI Parkiin. Joen varressa oli käynnissä ekoteemaiset kaupunkifestarit. Sateen uhka alkoi hälvetä ja aurinko paistaa, kun palasimme jonopaikalle. Jonottelu auringossa oli oikein mukavaa ja lämmintä - sateenvarjot ja Banana Boat -aurinkorasva (suojakerroin 50) olivat hyvinkin tarpeelliset. Ainoa järjestelymoka oli bajamajojen totaalinen puute.

Sisään päästyämme turvauduimme vanhaan, hyväksi kokemaamme strategiaan eli suuntasimme määrätietoisesti Steven puoleiselle catwalkille. Cranekamera oli vallannut ulokkeen ulkosivun, ja etukaide jatkui ulokkeesta suoraan sivulle päin. Sinne siis - loistavat paikat, esteetön näkyvyys lavalle eikä edes liian sivussa. Istuimme alas sateenvarjojen suojaan, mutta aika pian aurinko laski stadionin katon reunan alapuolelle, minkä jälkeen lämpötila oli aivan ihanteellinen. Illan kuluessa tuli tarvis vetää jopa pitkähihaista päälle. Ympärillämme oli pelkästään mukavia australialaisia, joilla riitti juttua.

Dramatiikkaa keikan alkamisen odotteluun toi onnellisesti päättynyt elvytys pitissä, ensihoitoryhmä sai vilpittömät aplodit. Lämppärit olivat samat kuin edellisenä iltana ja niinpä olivat niiden settilistatkin. Ja taas mentiin: E Street Band lavalle, mutta missä Bruce? Steve viittoili, että taisi jäädä vetskari jumiin. Bruce totesi lavalle tultuaan melkein myöhästyneensä omalta keikaltaan... Mikä hullunkurinen ja tunteikas ilta! Ja salaperäisyyden verho taitaa jäädä illan ylle ikuisiksi ajoiksi, jos/kun virallista keikkatallennetta ei julkaista. Ilmeisesti Bruce oli vähän hiprakassa: mokia tuli sanojen ja aloitusten kanssa, lavalla tapahtui kaikenlaista hassua spontaania (mm. hämmentynyt Kevin-parka joutui laskemaan Waiting on a Sunny Dayn käyntiin ja laulamaan haparoiden sen alkua), Brucelta puolestaan Waitingin aloitus meni mönkään kun häntä vain nauratti, Jungleland ja This Hard Land taas herkistivät Brucen kyynelten partaalle, Kevin joutui tuomaan jossain välissä Brucelle ilmeisestikin jotain särkylääkettä, ja välillä mies huilaili Jaken tai Michellen olkapäätä vasten. Paikallisessa lehdessä oli kuulemma ollut kuva Brucesta, Eddie V:stä ja Tom M:sta jossain melbournelaisessa baarissa edellisenä iltana - olisikohan vanha mies yrittänyt pysytellä nuorempien tahdissa... Aijai Eddie, ei saa johtaa Brucietamme pahoille teille...

Mutta mikä settilista! Räväkkä aloitus Born in the USA:lla. Lucky Town (jonka olen jo pitkään halunnut kuulla) ja Roulette (vielä korkeammalla kuulemattomien biisien toivelistalla). Growin' Up piiiiiiiitkällä alkutarinalla siitä, miten Bruce oli pienenä saanut valvoa öisin kolmeen ja odottaa viimeisenä ohjelmana tulevaa Superman-piirretyn pätkää. Koulun alku oli kauhea, kun pitikin herätä aikaisin. Mutta oikea ammatinvalinta pelasti: taas saa valvoa kolmeen aamuyöstä ja nukkua iltapäiväkolmeen... (Royn sormia mahtoi jo puuduttaa tässä kohtaa...) Spirit puolestaan alkoi pitkällä kertomuksella Jersey Devilistä. Kun vielä kuultiin Lost in the Flood, Greetings-albumi oli saanut mukavasti huomiota, ja (ei niin yllättäen soitettu) Born to Run eeppisine biiseineen sopi iltaan paremmin kuin hyvin. Bruce itse totesi, että hänellä taitaa olla story-telling -moodi päällä (ja että ehkä ne drinksut olisi pitänyt jättää väliin). Encoret aloitti We Are Alive, jonka alun Bruce lauloi acapella. Biisin aikana kuu tuli esiin pilviverhon takaa. Heiluttelimme ahkerasti Suomen lippujamme. Ainakin "vanha kamu" Steve huomasi meidät ja naureskeli, samoin Roy lavalle tullessaan. Minulla oli mukana pieni kyltti "My 50th show and birthday - play anything" (ja kylttiin piirrettynä pieni sirkusteltta), mutta se jäi huomiotta. Huikean hauska ilta joka tapauksessa! Ja pitkä - keikka kesti vähäsen vaille neljä tuntia (sorry, Passaic, tarkkaa aikaa ei tiedossa).

Keikka oli niin pitkä, että päästyämme Federal Squarelle ratikat olivat jo lakanneet kulkemasta. Onneksi pari paikallista kertoi meille tämän, jotta emme istuneet turhaan pitempään pysäkillä... Meillä oli siis edessä Long Walk Home (yhteensä noin 4 km). Se oli sellainen hykerryskeikka, joka hihitytti moneen otteeseen jälkikäteenkin ("muistatko kun...").

Kiitos Päivi! Ja Jyrki, kyllä sitä vihkoa voi völllä purkaa ihan tänne digimuotoonkin, ei kaiken aina tarvitse olla käsin kosketeltavaa.