Tervehdys kaikille foorumilaisille!
Uutena täällä lienee syytä esittäytyä lyhyesti. Foorumia olen lueskellut jo pidemmän aikaa, tunnuksetkin ovat olleet jo hetkisen (myös vanhalla foorumilla), mutta ensimmäinen oma tuotos antoi odottaa tänne asti monen hyvän yrityksen jälkeen.
Bruce-faniuteni juontaa juurensa 80-luvun jälkimmäiselle puoliskolle, jolloin pieninä poikina saimme veljeni kanssa amerikansukulaiselta lahjaksi omat Springsteen-levyt. Veljeni sai Born in the USA-kasetin, itse nuorempana (n. 6 v.) sain Tunnel of love-LP:n. Vuosia olin asiasta kateellinen veljelleni, olihan BitUSA tuolloin kova juttu ja toisaalta Tunnel of loven "aikuisrock" ei silloin suuremmin sytyttänyt. Vasta aikuisella iällä olen ymmärtänyt, että kyseessä oli toki sukulaisen varhainen havainto siitä, kummasta tulee tosifani ja kummasta "satunnaiskuuntelija".
Ja kyseinen lp-levy muuten löytyy yhä hyllystä ja Tougher Than The Rest on ykköstoiveena keikalle mennessä...
Lopullinen hurahtaminen artistiin tuli ankarien heviteinivuosien jälkeen kuitenkin vasta ensimmäisen keikkakokemuksen myötä, joka oli 16.6.2003 Helsingissä. Tuon illan jälkeen tilanne on sitten vain "pahentunut" vuosi vuodelta ja keikka keikalta. Nyt keikkoja on kertynyt yhteensä 8 ja jatkossa tulee toivottavasti lisää. Jotain Brucen keikoista kertoo se, että aiemmin tuli mietittyä kaikista näkemistäni keikoista jonkinlaista Top5-listaa. Nykyisin pitää olla 2 listaa, Bruce ja ne muut.
Syy miksi kirjoitan tätä tähän topiciin on se, että jalo yritykseni olisi kirjoittaa lyhyet muistelmat tähän asti näkemistäni Pomon keikoista, ja tarkoitus on aloittaa viimeksi nähdystä kahlaaminen kohti historian syövereitä. Joten, tässä jotain muistikuvia Leipzigin keikasta:
Leipzigiin saavuttiin Berliinistä junalla, reissu oli yhdistetty loma-/keikkareissu. Hotelli oli hieman syrjemmällä sijainnilla, kun koko reissuun lähtö tuli ajankohtaiseksi vasta loppukeväästä. Paikan päällä selvisi, että World skills-tapahtuman sattuminen keikan kanssa samaan ajankohtaan oli ilmeisesti aiheuttanut melkoisen ryntäyksen kaupungin majoitusliikkeisiin. Hinnat olivat sitten sen mukaiset... No, tärkeintä että saimme katon päidemme päälle ja julkisilla pääsi sujuvasti keskustaan.
Hotelli itsessään oli varsin viehättävä tapaus, vieressä oleva puisto takasi rauhan ja huone oli pienen yksiön kokoinen. Matkaa keskustaan tuli viitisen kilometriä. Edellisen illan riekkuminen Berliinin yössä kostautui sen verran, että hotellille pääsyn jälkeen oli pakko ottaa pieni välikuolema. Sen jälkeen suihkun kautta siirtyminen takaisin keskustaan, missä etsittiin vielä ruokapaikkaa. Vähän turhan tiukalle tuli jätettyä aikataulu, mutta 500g Wienerschnitzel ja loistava valkoviinipullo Leo's Brasseriessa oli toisaalta edes vähän sen arvoista. Siitä sitten sardiinina purkissa ratikalla stadionille.
Vuosien varrella on monessa asiassa tullut luotettua saksalaiseen järjestelmällisyyteen, mutta ainakaan saapuessamme stadionin ulkopuolelle ei tuosta ylellisyydestä ollut jonotuksessa tietoakaan. Jonkinlainen jonontapainen oli olemassa kenttäpaikoille, ja sen molemmin puolin paineli sujuvasti X määrä ihmisiä ohi, jonossa olijoiden ihmetellessä menoa. Sanomattakin selvää, että me kiltit suomalaiset seisoimme kiltisti jonossa koko ajan. Lopulta kuitenkin pääsimme kentälle ja saimme asetuttua kohtalaisille paikoille (myöhäinen saapuminen huomioiden).
Itse keikka alkoi, kuten kaikki foorumin valvojaisiin osallistuneet tietävätkin, legendaarisesti. Roulette heti alkuun, ja siihen päälle Lucky town. Jotenkin tuon jälkeen Badlands ja Death To My Hometown tuntuivat jopa hieman valjuilta, mutta sitten hulluus jatkui. Sherry Darling maksimoi kesäfiiliksen, You Never Can Tell oli riemastuttava rokkaus, ja Back In Your Arms miltei yhtä koskettava kuin Suomessakin. Tässä vaiheessa tuntui, että kaikki on mahdollista tällä keikalla.
Seuraava kohokohta oli hieman myöhemmin Human Touch:in, Open All night:in ja Cadillac Ranch:in trio. Sivukatsomokin näytti ainakin omalla puolellani riehaantuvan viimeistään siinä vaiheessa, ja Brucekin ilmaisi rakkauttaan katsomossa tanssineelle hieman varttuneemmalle saksalaiselle daamille. Open All Night nykyversionaan on niin riehakas livebiisi (The glorious E Street Horns!), että minun puolestani se saisi olla listalla joka kerta kun itse paikalle pääsen. Valitettavaa oli, että varsin hienoon perussettiin oli sisällytetty myös perinteinen fiiliksentappaja, Lonesome Day. Ihan hyvä biisi, mutta ei vaan toimi livenä (ainakaan itselleni), etenkään setin loppupuolella. Light Of Day pelasti sitten sen mitä pystyi.
Henkilökohtaisesti encoren kohokohdat olivat Bobby Jean (biisin fonisoolo toimii aina, myös tällä kertaa Jake hoiti homman hienosti) ja Thunder Road akustisesti. Tosin jälkimmäinen olisi ollut huikea puhtaana yhteislauluna, nyt Bruce muutteli alkuperäistä rytmiä sen verran, ettei saksalaisyleisö tuntunut pysyvän perässä. Kokonaisuutena encore jätti hieman toivomisen varaa, mutta tämä näyttäisi olevan trendinä tässä vaiheessa kiertuetta. Alunperin tuli pohdittua, lähtisikö Mönchengladbachin vai Leipzigin keikalle. Nyt on vaikea arvioida kumpi voitti, mutta ehkä puhtaalla settilista-arviolla Leipzig voitti Rouletten mitalla.
Keikan jälkeen lähdimme tallaamaan kohti keskustaa. Nestehukka oli armoton, joten lievitystä oli haettava ensin stadionin ulkopuolelta ja myöhemmin matkalle osuneen baarin eteen kyhätystä myyntipisteestä ("Beer to go, 2€").
Tarkoitus oli jäädä keskustaan nauttimaan tunnelmasta, mutta saatuamme selville viimeisen ratikan lähtevän hotellillemme 0.30, päätimme tyytyä aikaiseen hyytymiseen ja virkeämpään aamuun edellisen illan vielä painaessa. Hotellilla ystävällinen respan mies vielä tarjoili pakolliset yömyssyt ennen nukahtamista hienon illan jälkeen.
Ps: Mukaan raahaamani puolisoni kertoi jo ennen keikkaa olevansa huomattavasti innostuneempi keikasta kuin ensimmäisestään (Helsinki 2012). Käännytys on tuottanut tulosta...
Jatkoa seuraa toivottavasti, kunhan saan taas itseni ankkuroitua koneen ääreen. Toivottavasti joku jaksaa myös lukea, mutta jos ei, niin onpahan itselle muistona keikasta.
... 
... 
... 
)