Tälle keikalle tuntui jostain syystä olevan hankala saada lippuja. Yksi konsertti Ruotsissa ja vielä pikkiriikkisessä teatterissa saattoivat hyvinkin vaikuttaa asiaan. H-hetkellä puhelimet tuuttasivat varattua ja keikkaliput myivät itsensä loppuun tietenkin sekunneissa.
Kaverini oli edellisenä vuonna tavannut jollain ulkomaanreissullaan sattumalta amerikkalaisen muusikon, joka tunsi ihmisiä Springsteenin organisaatiosta ja he olivat tuopin äärellä tulleet hyvin juttuun keskenään. Muusikko oli jopa luvannut tarvittaessa auttaa vastaavankaltaisessa lippupuutostilanteessa. Kaukopuhelu siis Yhdysvaltoihin ja homma oli ns. hanskassa: kaksi lippua järjestyisi!
PLOT TWIST: Kaverillani oli nyt tyttöystävä, joka hänkin haluaisi nähdä Brucen paraatipaikalta.
Toinen kaverini Antti (Marttinen, mies joka on luultavasti ensimmäisenä suomalaisena nähnyt Brucen livenä keväällä 1973) yritti Soundin avustajan ominaisuudessa saada Suomen Sonylta lehdistölippua keikalle mutta nyt ei tuollainen onnistunut.
Tuolloin seurailin Bruce-maailman tapahtumia päivittäin jopa internetin kautta, mikä ei ollut läheskään vielä lyönyt itseään läpi joka kodin hyödykkeenä. Itsekin kävin netissä lähinnä Tampereen yliopiston mikroluokassa. Muistaakseni sain nyttemmin täysin kadonneen LuckyTown Digestin postauksista käsityksen, että loppuvuonna 1995 käynnistyneellä Brucen akustisella kiertueella keikkapäivän ticket dropit olivat mahdollisia. Postituslistan silloinen ylläpitäjä muuten ilmeisesti äänitti salaa ainakin jokusen tämän kiertueen keikan. Mutta joka tapauksessa: matkalle siis lähdettäisiin vaikka keikkalippuja muutaman hengen retkueellemme olisi pari liian vähän.
Suomen valtio järjesti tuolloiselle opiskelijaminälleni matkakassan kertausharjoituskutsullaan, joka onneksi osui keikkaa edeltävälle viikolle. Seuraavaksi kutsuikin ruotsinlaiva Turusta Tukholmaan.
Laivalta suuntasimme keikkapäivän aamuna kohti Cirkusta. Keväinen Tukholma alkoi heräillä, mutta ilmeisesti maailman toiseksi fanaattisimman Bruce-maan medborgaret olivat vielä levittämässä aamiaisvoileivilleen Kallen mätitahnaa koskapa teatterin edusta oli vähän ennen aamuyhdeksää autio ja tyhjä. Vai tiesivätkö ruotsalaiset vain paremmin, että teatterilla hengailu olisi turhaa ajanhukkaa?
Miettiessämme seuraavaa siirtoamme jäimme kumminkin paikalle ja muodostimme jonontapaisehkon. Seuraamme liittyi piakkoin vielä yksi finnjävel lisää, joka sittemmin on ollut mukana monilla yhteisillä Bruce-seikkailuillamme. Bruce yhdistää ihmisiä!
Kello löi yhdeksän ja teatterin lippukassa saapui töihin. Välttyäkseen turhilta kysymyksiltä hän nosti piakkoin ikkunaan lapun jossa lukivat ruotsin kielen kauneimmat sanat:
BRUCE SPRINGSTEEN
BILJETTSLÄPP
KL. 18.00*
(*En muista tarkkaa kellonaikaa)
Loppupäivän jonotuksesta ei tietenkään voi kirjoittaa paljoakaan mitään mielenkiintoista. Siihen aikaanhan jonotus tapahtui tunnetusti vastatuuleen ja ylämäkeen, ilman älypuhelimia tai keskustelua kummempaa viihdykettä. Sanan kiiriessä jonoa kertyi taaksemme päivän mittaan ihan kiitettävästi. Dagens Nyheter ja jokin TV-kanava haastattelivat jonotusnumeroa 1 ja sujuvaa svenskaa hallinnoivaa Anttia. Kylmä hiipi hiljalleen vaatekertojen alle.
Lopulta ilta saapui ja saimme lisälippumme kohmeisiin käsiimme. Paikat olivat permannon sivussa olevaan katsomoon ja peräti toiseen riviin. No, ehkä kestäisimme vielä tämänkin koettelemuksen (ha ha). Lähikahvilassa seuraavaksi syöty lämmin lohikeitto on jäänyt mieleen seuraavana tapahtumana. Ennen keikkaa teatterisalissa Antti bongasi yleisössä Roxetten laulajan, vuonna 2019 kuolleen Marie Fredrikssonin.
Itse keikkahan oli sitten täysin ylittämätön. Yleisö joka söi Brucen kädestä ja oli tarvittaessa hiirenhiljaa. Loistavat paikat mukavassa penkissä. Elämäni paras konsertti.

Crystal Cat julkaisi myöhemmin illasta kristallinkirkkaan bootlegin. Pystyn nimeämään oheisesta levykotelon kirjasen kuvasta itseni lisäksi viisi suomalaista. Oma nenä-rillikomboni erottuu ruskettuneen moppitukkamiehen leuan alta...