25. ja 27.6.2016 -Göteborg, Sve (Ullevi)

[mrk]

Ei oikein tiedä vieläkään mitä sanoa. On se vaan upea fiilis seistä keskellä pittiä ja ottaa vastaan kaikki mitä tulee. Ja sitähän tuli. Something, Jole Blon, Price You Pay, Independence Day, Racing, Jungleland, Tougher ja vaikka mitä. Hieno keikka ja hieno tunnelma stadionilla. Sadetta ei sitten kunnolla tullutkaan, kuin noin vajaan tunnin ajan ennen keikkaa. Harmi, Who'll Stop The Rain olisi ollut hieno kuulla myös Thunder Roadia jäi hieman kaipaamaan mutta muuten biisilistassa ei valitettavaa. Working ja Darlington toimi myös ja Sunny Dayn skippaamisesta plussaa

[Bowmore]

Kopipeistaan yllä kirjoitettua ja lisään vielä Bow'n pyynnöstä lyyrisesti nerokkaan teoksen I'm a Rocker.
Miinuksena aivan liian täyteen myyty pitti. Tai aivan liian pieni pitti 5000 katsojalle.

[Janey]

Meidän kaksikko kotiutui Göteborgista eilen alkuillasta aivan raatona. Nyt akuissa on jo kohtalaisesti virtaa 11 tunnin yöunen jäljiltä. Postaan matka-/keikkaraporttia, kunhan saan naputeltua sellaisen.

[Ile]

^Ja jonka Man at the Top soitettiin Kilkenny 2:lla. Ja jos en ihan väärin muista 2012 Gborg 2:n Saint in the City oli myös miehen kyltti.

Eiks se Man at the Top ollut jonkun Marion?? Voin kyllä muistaa ihan väärinkin....

Voin mäkin väärin muistaa. Varsinkin kun tuli nukuttua neljä tuntia viime yönä.

[Ile]

This is where I belong eli juhannus Göteborgissa 2016

Kolmen hengen retkikuntamme saapui Göteborgiin torstai-iltana. Sateesta huolimatta tuntui kuin kotiin olisi tullut, kun näki Ullevin stadionin. Löysimme vaivatta foorumilaisen ja saimme ohjeistuksen kävellä Ullevia vastapäätä olleeseen puistoon. Sieltä sumun keskeltä löytyikin telttakylä, josta saatiin numerot. Sitten paluu stadionin luokse ja retkikuntamme sai neljännen jäsenen.
Suunnistimme muutaman ratikkapysäkin päähän 2012 hyväksi havaittuun hotelliin, jossa meitä odotti kaksi isoa perhehuonetta. Tulevaisuutta varten tiedoksi: Best Western Mektagonin kahden hengen huoneet ovat isoja, niihin mahtuisi enemmänkin väkeä.
Ullevin roll callit kummallekin keikalle oli hoidettu fiksusti. Sanoisin, että jopa helpoin jonotus ikinä. Huudot oli neljä kertaa päivässä (9, 12, 17,21) ennen keikkapäiviä. Muuten sai vaellella vapaasti ja keikkapäivänäkin vasta puolen päivän tienoilla piti varautua pysyttelemään stadionin liepeillä. Vapaa-aika kului perinteisin menoin: torkkumalla hotellilla, kaupassa käyden, kylttipahveja etsien, sadetakkiostoksilla ("jaa, sääennuste on taas muuttunut? No löydettiin me yksi, jossa luvattiin poutaa."), tuttuja tavaten ("monta keikkaa teillä on? Missä ootte olleet? Mihin menossa? Mikä on avausbiisi?") jne. Tämän takia tämä on ihan parasta. Lisäksi vertailtiin virkkuukoukkuja, lankalaatuja, virkattiin.... (muun muassa maailman hienoin Racing-toive).
Ai niin, ja käytiinhän me isommalla porukalla syömässä parinakin iltana, mikä on aina ihan parasta.
Ensimmäisenä keikkapäivänä otettiin kamat jo aamuyhdeksältä aamiaisen jälkeen varmuuden vuoksi mukaan. Puistosta siirryttiin sadan ryhmissä stadionin edustalle, jonka jälkeen päästiin nopeasti vapaalle ja käytiin hotellilla syömässä uudelleen aamiaista. Kakkosaamiainen osoittautui voittajan valinnaksi keikkaa ajatellen. Aamiaiset+ruokakaupan eväät takasivat hyvän jonotustunnelman keikalle.
Fos-lippulaiset pääsivät pittiin lyhyellä kävelyllä. Sisään tultiin Nilsin puolelta lavaa. Kolmikkomme (Evalla oli reippaasti parempi numero) suunnitelma oli kiertää Steven puolelle ja päästä etuaitaan kiinni. Nilsin puoleinen ulommainen catwalk oli kuitenkin vapaana, kun sisään tultiin, joten vaihdettiin suunnitelmaa lennosta. (Sitä paitsi seurueen Dublinissa ollut jäsen tiesi kertoa, että Kim ei tällä rundilla ole Steven puolen kamerassa, joten senkään suhteen nopea suunnitelmanmuutos ei harmittanut). Paikka oli hyvä, joskin vähän sivusta keikkaa sai katsella. Bruce ja Jake tulivat kertaalleen catwalkille heilumaan ja siinä oli sitten hyvä ihailla Jaken saksofonia. Ihan edessä ollut skriini taas oli sen verran korkealla, että niska ei oikein kestänyt skriinin vilkuilua. Sitä paitsi sivuskriinit kuvasivat koko ajan Brucea, joten niistä ei oikein kokonaiskuva olisi välittynytkään.
Itse keikasta jäi hiukan ristiriitaiset fiilikset. Liki neljätuntisesta keikasta ei kauheasti viitsi valittaa, eikä keikalla sellainen olo tullutkaan. Mieluusti otti kaiken vastaan ja nautti odotetun hyvässä iskussa olleesta bändistä. Mutta vähän varman päälle vetämisen maku hommasta jäi. Setissä oli tasan tarkkaan sellaisia biisejä, jotka tulivat bändin selkäytimestä. Tunnel of Love oli erikoisempi (mieluinen) veto, mutta sitäkin soundcheckattiin pitkään ja hartaasti päivällä. Mutta jottei totuus unohdu, oli lauantain keikka tutusta ja turvallisesta huolimatta paras juhannuspäivä ikinä. Ja olihan se keikan avannut The Promise ihan huikea.
Keikan jälkeen vielä pikainen pyrähdys stadionin ulkopuolelle ja käteen toisen keikan jononumerot. Parannusta ensimmäisen keikan numeroihin sellainen runsas 30. Numero 113 oli hyvä lähteä yöpuulle.
Välipäivänä roll callien lisäksi jännitettiin tiiviiseen tahtiin vaihtuvaa sääennustetta. Osa THL-jengistä stallkkaili aktiivisesti Eliten kulmilla bändiä ja huhujen mukaan osa viihtyi baarissa futista katsomassa. Maanantaina aikaa kulutettiin isommalla joukolla myös hotellin aulassa. Niissä hetkissä oli rokkia ja vaaraa vaikka muille jakaa, kuten ehkä jostain joskus löytyvistä kuvista voi päätellä.
Toiselle keikalle sisään mennessä suunnitelmat vaihtuivat jälleen lennosta ja vaikka oltiin Stevenin puolelle suuntaamassa, löysimme itsemme jälleen Nilsin puolelta. Muutaman metrin keskemmältä kuin ekalla keikalla.
Toinen keikka oli selvästi (noin puoli tuntia) lyhyempi kuin ensimmäinen, mutta toisella keikalla korjattiin kaikki ensimmäiseen keikan "puutteeet". Nyt oli rokkia ja riskiä ja eeppisiä biisejä. Oli Racing, oli Jungleland, oli I'm a Rocker, oli Lucky Town ja oli Independence Day, joka oli vahvasti harkinnassa omaan kylttiinkin. Life is a bittersweet, mutta oli ihanaa kuulla tuo biisi juuri nyt. Ja THL oli hieno päätös keikalle. Ja koska olen dissannut ahkerasti Working on a Highway'ta, sanottakoon, että oli erinomainen veto tuosta biisistä. Itsekin löysin aivan uuden suhteen tuohon biisiin.
Keikan jälkeen paluu vielä tutuksi tulleeseen hotelliin isolla THL-porukalla. Sieltä kolmen hengen ryhmämme jatkoi kuitenkin nopeasti yöpymään uuteen hotelliin, joka ystävällisesti Evan kautta järjestyi (kiitos vielä).
Tiistaina itse kukin meistä laskeutui jo kohti arkea, joka harvoin tuntuu tällaisten tunneryöppyjen jälkeen miltään. Lento kotiinkin lähti vasta illalla, joten päivä meni lähinnä ajankuluttamiseksi.
On tämä keikoilla käynti vaan ihmisen parasta aikaa. Kiitos kaikille matkan varrella törmätyille. Onneksi tätä saa piakkoin lisää.

[Emmi]

Kiva kun on teitä jotka osaatte kasata kokemukset keikkarapsoiksi! Itse en osaa kun todeta että ihana reissu, mahtavat keikat ja hauskaa samanhenkistä jonottelu/ruokailu/kaljoittelu/stalkkaus/keikkaseuraa. Kiitos kaikille Thl-siskoille ja veljille!!

[UjoPiimä]

Viimein oli minullakin aikaa kirjoittaa vähän enemmän maanantain kokemuksista:

Kun Bruce ja bändi maanantai-iltana astuivat lavalle, tuntui kuin sydän olisi muuttunut riemuitsevaksi pikkulinnuksi. Ensimmäiset soinnut vyöryivät yli ja onnentunne vain vahvistui. Niin paljon että Out in the Streetin kohdalla piti jo ihan pikkuisen kyynelehtiä. Minä ja Bruce ja ESB Ullevilla, käsittämättömän hienoa. Siinä vaiheessa ei painanut se, että edeltävänä yönä oli lähtenyt bussilla kohti Helsinki-Vantaata klo 0.30 ja nukkunut vain muutaman hassun hetken linja-autossa, lentokoneessa ja pitissä (makasin kyljelläni reppu pään alla ja olin ihan unessa, kunnes yleisö kohahti jotain). Paikkani oli pari metriä aidasta pitin oikealla puolella, siis sen korokkeen kohdalla missä Bruce kävi pari kertaa ja Steven kerran.

Kaikki illan biisit iskivät minuun, toiset vain toisia enemmin. Settilistan seuraava ”lekalla päähän” –osaston kappale oli Candy´s Room. Ah, mitä vaaran tuntua vanhoilta miehiltä. Ja ne kappaleet mitkä eivät vieneet tunnepaletin reunoille, tarjosivat tilaisuuden ihailla bändin käsittämättömän hitsaantunutta soittoa tai sitten vain kuunnella Brucen ääntä. Sillä onhan se jotain… Enemmän. Suoraan ihon alle menivät ne korkeat ”ujellukset”. Äänestä löytyi karheus, pehmeys, kokemus, voima, mitä milloinkin tarvittiin.

Independence Day'ta edeltänyt spiikki taisi olla illan pisin ja puheen jälkeinen biisi nosti vaihteeksi palan kurkkuun. Kaunista, niin kaunista. Olen aiemminkin maininnut, että tietämykseni Brucesta tai musiikista ylipäätään ei ole Trivial pursuit –tasoa, joten Jole Blon oli aivan uutta. Lucky Townista tykkäilin kovasti. Ja sallittakoon nuorison käyttämä ilmaisu #couplegoals Brucen ja Pattin Tougher than the Rest –vedosta. Because the Night sai lyömään nyrkkiä ilmaan ja laulamaan niin kovaa kuin pystyin.

Minulta puuttui aivoista sellainen tilastonikkaripala kokonaan. Seuraan urheilua, mutta en jälkikäteen muista kuka on maalannut ja missä tilanteessa tai millainen juoksunkulku on ollut naisten olympiavitosella. Keikoistakin muistan vuosien jälkeen harmittavan vähän, tunteita joo ja yksittäisiä biisejä, mutta en todellakaan koko settilistaa. Tein siis taustatutkimusta ja Junglelandin kuulin ensimmäistä kertaa livenä. Sanoisin, että ihan onnistunut eka kerta. Born in the U.S.A ei riemastuttanut ihan niin kovaa kuin joskus aiemmin, Born to Run toimi sen sijaan kuin tequila jatkoilla. Shoutin aiheuttama riehakas tanssifiilis vaihtui This Hard Landin myötä silmäkulmien pyyhkimiseen ja nieleskelyyn.

Unohtuiko jotain? Ei, säästin vain parhaan viimeiseksi. River-Racing-yhdistelmä ei vain ollut enää tästä maailmasta. En edes keksi miten kuvailla tai ylistää tuota hetkeä. Varmaa on se, että tuon tulen muistamaan niin kauan kuin muistini ylipäätään toimii. Tässä siis ne koko illan kestäneen huippuhetken terävimmät kärjet. Jossain vaiheessa jalkoihin sattui aika tavalla ja katsoin kelloa tuskaisena. Kiva, keikka on kestänyt 1,5 tuntia ja kestänee vielä kaksi. (Kenen muun keikalle muuten pääsee miettimään/sanomaan tuollaista?!) Heitin sitten kengät pois jalasta ja loppukeikka meni siltäkin osin ihan mukavasti.

Göteborgia en ihan hirveästi ehtinyt katsella, mutta se mitä näin oli oikein kaunista. Matkat menivät mukavasti, en myöhästynyt mistään tai eksynyt (kovin pahasti), kone ei tippunut, minua ei ryöstetty tai murhattu. Löysin jopa Helsinki-Vantaalla paluumatkalla sinne juna-asemalle, kiitos neuvoista. Kiva oli bongailla THL-paitoja, enemmän tosin jäi bongailuksi kuin jutteluksi, mutta taas on pari naamaa nimimerkeille.

Sen ehkä huomaa, että tämä oli vasta kuudes keikkani. Kaikki kelpaa ja on ihanaa, kritisoitavaa en vain keksi. Aika sitten asettaa asiat perspektiiviin, nyt voin sanoa, että Tampere on minun keikoistani se ei-niin-eeppinen. Uskoisin, että parin vuoden päästä Ullevi 2 on listalla edelleen aika korkealla. Sillä olen nyt ollut maanantaista asti samoissa tunnelmissa kuin Kerttu Santanen hänen saatuaan monitoimikoneen joululahjaksi. Huh. Ja hei, reilu kolme viikkoa, niin pääsee uudestaan Ulleville Brucen huomaan. ”Minä en tiedä miten…”

[Liisa S]

Suurkiitos toistaiseksi saaduista todistuksista ja rapsoista, erityisesti UjoPiimän tunteisiinvetoavasta tilityksestä! Lisää samaa, teillä on vielä paljon kirjoitettävaa, eikö vain?

[Janey]

Täältä tulee romaania yleisön pyynnöstä...

Meidän kaksikko matkasi Göteborgiin lyhyiksi jääneiden yöunien jälkeen perjantaina aamulennolla, johon sisältyi vaihto Tukholmassa. Bruce-paitojen bongailu alkoi jo tässä vaiheessa matkaa ja pian jo törmättiinkin iloksemme sekä vanhoihin tuttuihin että uusiin foorumikasvoihin. Landvetterin lentokentältä huristeltiin bussilla kaupunkiin. Matkalla hieman arvottiin, käydäänkö ensin pudottamassa matkalaukut majapaikkaan vai suunnataanko numeronhakuun. Jälkimmäinen voitti, kuten muillakin samalla kyydillä tulleilla foorumilaisilla. Meidän kaksikko laittoi reippaasti jalkaa toisen eteen jättäen toiset taakseen ja suuntasi suoraan Ullevin toisessa päädyssä olevaan puistoon, jonka olin jo aiemmin päätellyt olevan juuri se puisto, jossa numerot jaetaan. Se oli virhe: huomasimme olevamme hautausmaalla, jossa ei ollut merkkiäkään numeroiden jaosta. Ihmettelimme tilannetta turhautuneina, ärtyneinä ja hikisinä hautausmaan pohjoispuolella, eikä meillä ollut hajuakaan, mihin suuntaan olisi pitänyt lähteä. Matilda tarkisti jonotuspuiston nimen THL:stä ja yritti sitten paikantaa sen Google mapsista, joka ei kuitenkaan löytänyt mitään sen nimistä. "Ei voi olla totta!" Kysyin ohi kävelleeltä perheeltä puiston sijaintia, mutta he eivät olleet koskaan kuulletkaan sen nimisestä paikasta. "Miten tämä voi olla mahdollista?!" Lopulta Matilda sai paikannettua puiston nimellä Action Park, jota kohti suuntasimme GPS:n opastamana. Epäilimme edelleen, olimmeko menossa oikeaan paikkaan, kunnes äkkäsimme Emmin ja Petrin, jotka olivat tulossa vastakkaisesta suunnasta samaan paikkaan. Hetken päästä saatiin vihdoin numerot, meikäläiselle 185. Oli positiivinen yllätys saada näinkin hyvät numerot, koska aikaa tuhlaantui hautausmaakierrokseen ja jonottajia oli muutenkin alkanut jo kertyä. Ehkä paikkamme jonossa oli muutenkin numeroiden osoittamaa parempi, koska osa porukasta oli ilmeisesti luovuttanut ja menettänyt paikkansa jonossa edellisen illan sateen takia.

Numerot saatuamme ehdittiin käydä jättämässä laukut majapaikkaan, joka oli ensimmäistä kertaa Airbnb:n kautta varattu kotimajoitus. Systeemi toimi kaikin puolin mainiosti ja kämpältä oli vain 5 minuutin kävelymatka nimenhuutopaikalle.

Klo 13 nimenhuudon jälkeen oli ohjelmassa lounas ja lepäämistä kämpällä ennen seuraavaa huutoa, jonka yhteydessä saatiin kuulla huikeita uutisia: Bruce oli saapunut kaupunkiin ja jakanut nimmareita hotellilla! Meikäläinen meinasi riehaantua totaalisesti, kun Emmi kertoi THL-porukan stalkkausoperaatiosta ja Brucen kanssa saamastaan yhteiskuvasta. Käsivarretkin meni ihan kananlihalle! Uutiset tuloksellisesta stalkkauksesta löivät lukkoon suunnitelman lähteä kytikseen Brucen hotellille nimenhuudon jälkeen, mikä hyvin pitkälti kattoikin loppuillan ohjelman. Paikalla ei kuitenkaan tapahtunut mitään erityistä.

Seuraavana päivänä agendalla olivat tutut keikkapäivän kuviot. Tieto siitä, että jonotuspaikalle Ullevin kupeeseen oli jäätävä jo klo 12 oli ikävä yllätys. Oli vaikea ymmärtää näin aikaista ajankohtaa, koska keikan oli kuitenkin määrä alkaa tavalliseen aikaan klo 20. Oli siis hoidettava eväsostokset, tarvittavien tavaroiden pakkaaminen ja varhainen lounas reippaasti. Pian porukan saavuttua jonotuspaikalle meille kerrottiin, että
paikalle pitääkin jäädä vasta klo 14. "Siis mitä hemmettiä?!" Olisimme syöneet lounaan myöhemmin, jos olisimme tienneet asiasta. Osa THL-porukasta jäi hengaamaan pelipaikalle, meidän kaksikko suuntasi kämpälle ottamaan iisisti. Olihan olo hieman tukala nihkeän lämpimän sään takia.

Palattuamme jonotusalueelle meille tiedotettiin, että meidät yritettäisiin pitää karsinoiden ulkopuolella mahdollisimman pitkään, koska karsinaan ei saa viedä mukanaan mitään syötävää tai juotavaa, ei edes tyhjää juomapulloa. "Siis mitä helv...?! Haluaako ensiaputiimi kenties päästä elvyttämään karsinallista kuumuudessa pyörtyneitä jonottajia?" Tätä ihmeteltiin ja päiviteltiin THL-leirissä. Saatuamme tiedon, ettei mitään tapahtuisi vielä yli tuntiin, meidän kaksikko kävi viemässä keikkaa varten ostetut iskemättömät vesipullot majapaikkaan ja ostamassa purtavaa läheisestä kioskista.

Palattuamme jonotusalueelle näkyi jo ilmoitettua aiemmin merkkejä karsinaan siirtymisestä, joten hotkimme hädissämme ostamiamme salaatteja. jjvirta kävi kysymässä aloitusbiisiveikkauksia, mutta meidän kaksikko ei pystynyt siinä tilanteessa miettimään asiaa kovin perusteellisesti. Ehdimme vain juuri ja juuri takaisin paikalle ja lisäksi meinasi jo pukata kylmää hikeä, kun Matilda huomasi Emmin ilmoittaneen tekstiviestitse numeroiden tarkistuksesta vain muutama minuutti ennen palaamistamme paikalle. Helpotukseksemme ilmeni kuitenkin, ettei numeroita oltu tarkistettu, huh!

Piilotettuamme eväspatukat repun pohjalle ja heitettyämme vajaat vesipullot pois siirryimme aika löysän turvatarkastuksen ja rannekkeiden jaon kautta kököttämään tiiviisti karsinoihin. Aurinko paahtoi lähes pilvettömältä taivaalta, joten olo oli hieman tukala, eikä veden puute ainakaan auttanut asiaa. Pittiin päästyämme tilanne helpottui ainakin siltä osin, että päästiin istumaan.

Meidän kaksikko leiriytyi toiseen riviin Nilsin puoleisen catwalkin sivustalle, mihin valintaan vaikutti osittain se, että eturivissä oli suurimmaksi osaksi meitä lyhyempiä lapsia: näkyvyys lavalle olisi siis hyvä. Ohitsemme yritti tunkea ruotsalaisperheen isä, jonka poika oli eturivissä, ja Matilda joutui tekemään selväksi, ettei me semmoiseen suostuta, mikä viesti meni onneksi kerrasta perille.

Jossain vaiheessa kysyin lavan edessä olleelta järkkäriltä mahdollisuudesta saada vettä ja sitä olikin jo saatavilla. Vedenjakopolitiikka tosin oli
aivan järjetön: mukeja ei ollut, eikä järkkärit suostuneet antamaan pulloa janoisen käteen, vaan kaatoivat itse vettä pittiläisten suuhun semmoisella tekniikalla, että juominen oli vaikeaa ja kaikilla on kohta vähintään huuliherpes. Ensimmäisen kulauksen join suoraan järkkärin pitämästä pullosta, mutta vähän myöhemmin yksi ystävällinen eturivin nuorimies ojensi minulle kertakäyttömukin, jota käytimme Matildan kanssa loppuillan ajan. Päätimme ottaa seuraavalle keikalle oman mukin mukaan.

Keikan alkamisen odottelu tuntui jälleen tuskastuttavan pitkältä, eikä vähiten kuumuuden takia. Onneksi aurinko kääntyi melko pian siten, että saimme olla varjossa, mikä vähän helpotti oloa. Ensin käytin The Price You Pay/Fire -toivekylttiäni aurinkosuojana, sitten viuhkana. H-hetken lähestyessä tunnelma yleisössä alkoi kohota ja aalto kulki pitissä ja ainakin osassa katsomoa.

Keikan lopulta alkaessa oli jälleen vuorossa yksi "taivas varjele, mitä sieltä tulee?!" -hetki, kun Bruce ilmestyi lavalle yksin ja istuutui pianon ääreen. Tunnistettuani biisin kropasta ratkesi melkein saumat: "The Promise! Herrajumala! Ei ole todellista!" Olin jo pidempään haaveillut kuulevani sen livenä ja nimenomaan soolopianoversiona ja harkinnut jopa raapustavani biisin nimen toivekylttiin. En olisi ikipäivänä uskonut kuulevani kipaletta ihan aikuisten oikeasti livenä, joten avausbiisi tuli ihan totaalisen puskista ja oli kyllä kova juttu allekirjoittaneelle.

Muuta saman osaston tavaraa oli keikan jälkipuoliskolla tarjoiltu Tunnel Of Love. Se vasta puskista tulikin! Siis huh, huh! Ei pysty vieläkään käsittämään... Biisin alkaessa ihmettelin, että "introhan kuulostaa ihan...mutta eihän se voi mitenkään olla..." Käännnyin katsomaan Tunnel Of Love -kyltillä varustautunutta Matildaa, joka katsoi takaisin yhtä ihmettelevä ilme kasvoillaan. Sitten se iski molempien tajuntaan: "Kyllä se TOL on, herrajumala!!!" Äänijänteet joutui taas koville ja Matildalla pukkasi silmähikeäkin. Veto oli aivan tautisen hieno, siis ei mitään rajaa! Se toimi
huikean hienosti verrattuna joskus Tuubista kuuntelemaani TOL-kiertueen versioon. Biisin alku vain meni valitettavasti vähän ohi, kun se iski ihan
varoittamatta (Bruce olisi saanut käydä poimimassa Matildan kyltin).

Myös American Skin (41 Shots) oli meikäläisen listalla aivan erityisen spesiaalia ja sekin tuli ihan totaalisen puskista. Meidän kaksikolla oli kunnia
kuulla biisi livenä viime kiertueella Limerickissä, mutta kyllä teki nasueetvarttia saada kuulla se uudestaan! Ai että!

Ties That Bind:in, Sherry Darling:in ja You Can Look:in lisäksi meikäläiselle kelpasi Johnny 99, Murder Incorporated ja Land of Hope and Dreams paremmin kuin hyvin. Johnny 99:n ja LOHAD:n olin kuullut viimeksi edellisellä kiertueella, joten oli oikein virkistävää kuulla ne uudelleen. Murder Incorporated soitettiin Dublinissa, joten en todellakaan osannut odottaa kyseistä biisiä Ullevilla, eli se oli oikein mukava yllätys. Myös Wrecking Ball oli allekirjoittaneen mieleen 3 vuoden tauon jälkeen: iho menee aina vain kananlihalle kyseisen biisin tietyissä kohdissa. Naatiskelin erityisesti myös I'm On Fire:sta, joka ei ole suurimpia suosikkeja, eikä studioversio juuri säväytä, mutta livenä... ai perhana! Jotenkin se soundi on vaan niin vangitseva. Ihan järjettömän hieno veto ja tunnelman kruununa yleisön kännyköiden avulla muodostama valomeri.

Oli virkistävää kuulla myös My City of Ruins pitkästä aikaa. Mukavaa vaihtelua tarjosi myös My Lucky Day ja Save My Love, vaikkeivät suosikkibiisejä olekaan. Seven Nights to Rock oli myös kiva kuulla pitkästä aikaa ja pisti jalan sopivasti vipattamaan. Illan päättänyt akustinen Thunder Road oli jälleen hieno ja sai kyynelkanavat tulvimaan. Ennen päätösnumeroa oltiin Matildan kanssa jo muutaman biisin ajan ehditty ihmetellä sitä, että keikka vain jatkui ja jatkui ja jatkui. Siinä vaiheessa kävi mielessä, ettei kohta voitaisi enää pitää Helsinki over 4 hours -paitoja, kun ennätys menisi rikki. Keikan päätyttyä katsottiin helpottuneina kelloa: ei tullut sittenkään uutta ennätystä, mutta on se aikamoinen äijä, kun näin pitkää settiä vetää!

Meidän kaksikko pääsi jälleen keikan aikana ihan mukavasti fyysiseen kontaktiin lavakarisman kanssa. Nyt päästiin näkemään myös Jake ensimmäistä kertaa todella läheltä, kun hän viihtyi jonkin aikaa Brucen kanssa edessämme catwalkilla. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja lepuutin kättäni Jaken pohkeella. Parhaita yksittäisiä kohokohtia allekirjoittaneen listalla oli kuitenkin se, kun Bruce yhdessä vaiheessa lähestyi meitä, jolloin kurotin häntä kohti hakien katsekontaktia ja laulaen mukana. Meidän kohdalle tultuaan Bruce katsoi silmiin ja nappasi hetkeksi kädestä kiinni, ihan parhautta! Sillä hetkellä tuntui, ettei muita ihmisiä ympärillä ollutkaan. Hienoa oli myös toistaiseksi paras näkyvyys lavalle stadionkeikalla.

Keikan päätyttyä suunnattiin hakemaan numerot toiselle keikalle, mikä onnistuikin todella helposti verrattuna Dublin 2:n numeroiden metsästykseen. Olimme onneksi tajunneet, että numeronjakopaikalle pääsyn nopeuttamiseksi kannatti jäädä Nilsin puolelle lavaa, mistä oli lyhyempi matka numerojonoon. Pääsimmekin melko sujuvasti ulos stadionilta ja lyhyen väkijoukossa pujottelun jälkeen oltiinkin jo jonossa, jonka päässä meikäläisen kämmenselkään kirjoitettiin numero 138. Oli tosi iloinen yllätys saada paremmat numerot kuin juuri päättyneelle keikalle! Illan päätteeksi käytiin vielä Brucen hotellilla stalkkaamassa, mikä operaatio ei kuitenkaan tuottanut tulosta.

Seuraava päivä alkoi aamutoimilla ja niitä seuraavalla nimenhuudolla, jonka jälkeen suunnattiin jälleen Brucen hotellille kytikseen. Me ehdittiin jo ajatella koko homman olleen aivan turhaa, kunnes Charlie ilmestyi pääovesta juuri ennen kuin oli lähdettävä nimenhuutoon. Meidän kaksikko moikkasi Charlieta ensimmäisenä ja hän jäi iloksemme hetkeksi jutustelemaan kanssamme muiden pysytellessä kauempana ja tyytyessä räpsimään valokuvia. Me kiitettiin häntä keikasta, jonka hän ei ollut itsekään tajunnut kestäneen niin pitkään. Sanoin meidän pelänneen Helsingin ennätyksen menevän rikki ja pyysin viemään Brucelle terveisiä, ettei vetäisi pidempää settiä kakkoskeikalla.

Näimme Charlien vielä myöhemmin uudelleen eräällä stalkkauskeikalla ja ilahduimme, kun hän muisti nimmaria pyytäessämme meidän olevan Suomesta. Nimenhuutoon lähtiessä käveltiin vielä hetki päiväkävelyllä olleen Charlien perässä. Stalkkaussessioiden aikana bongasimme kerran myös Royn, joka oli lähellä päästä livahtamaan väkijoukon lomasta hotelliin kenenkään huomaamatta. Myös illalliselle lähtevä Landau tuli kerran bongattua.

Välipäivän ohjelma täyttyi nimenhuudoissa käymisestä, ruokailusta, tuttujen kanssa hengailusta ja stalkkaamisesta. Illan viimeisen nimenhuudon jälkeen hypättiin ratikkaan 6 hengen THL-porukan voimin ja huristeltiin Brucen hotellille. Painelimme ensin täpötäyteen baariin, jossa olivat myös Taapsa ja Raimo. Baarista siirryttiin sitten väljemmille vesille aulaan seurustelemaan ja päivystämään tapahtumia. Koko homma oli meidän kaksikolle uutta ja kieltämättä astetta jännittävämpää kuin stalkkaaminen yleensä, koska me oltiin nyt ensimmäistä kertaa Brucen hotellin seinien sisäpuolella. Jossain vaiheessa iltaa hotellin edustalla alkoi tapahtua ja meidän porukka siirtyi valmiusasemiin lähemmäs ulko-ovea. Joku meistä onnistui kurkistamaan ulos sen verran, että näki Garryn saapuneen paikalle. Pian basisti astelikin ovesta sisään vaimonsa(?) kanssa ja jäi onneksi hetkeksi meidän porukan luo ottamaan yhteiskuvia ja jakamaan nimmareita. Meikäläisenkin The River -kansilehdestä suttaantui jälleen yksi sivu. Ollessamme lähdössä ja meidän kaksikon päästyä juuri pääovesta ulos bongasimme muistaakseni vielä Nilsin, joka pyyhälsi ohi ja paineli seuralaisineen hotelliin niin nopeasti, ettei kukaan ehtinyt tehdä mitään.

Seuraavana päivänä oli ohjelmassa tavalliset keikkapäivän kuviot. Tällä kertaa meidän kaksikko osasi varautua paremmin järkkäreiden aivoituksiin ja oli päättänyt yrittää salakuljettaa tyhjät pullot repun pohjalla stadionille sekä ottaa mukaan oman kertakäyttömukin. Hommaa oli kuitenkin järkeistetty sen verran, että meille kerrottiin tyhjien pullojen olevan sallittuja, joten muki ei ollut tarpeen ja ainoastaan pullonkorkit oli salakuljetettava turvatarkastuksen ohi. Sääkin oli viileämpi kuin lauantaina, joten sen puolesta pärjäsi myös hieman vähemmällä juotavalla.

Aikataulu noudatti lauantailta tuttua kaavaa, eli meidän oli varauduttava jäämään jonotusalueelle klo 12, mutta saimme jälleen "vapautuksen" klo 14 saakka. Hyvästä valmistautumisesta johtuen meillä oli aikaa lähteä käymään jälleen Brucen hotellilla, joten niin sitten tehtiin. Ajan ja jalkojen
säästämiseksi kulkuvälineeksi valikoitui ratikka, mikä johti kuitenkin jonkinasteiseen hämmennykseen, kun kuljettaja jonkin matkaa ennen määränpäätämme ilmoitti ajavansa siitä eteenpäin poikkeusreittiä. Niinpä hyppäsimme ulos kulkuneuvosta ja painelimme loppumatkan jalan. Hotellin edustalla oli jonkin verran porukkaa ja lisää vaikutti olevan tulossa. Me ei ehditty olla paikalla kauaa, mutta hotellista kävellen lähteneen Nilsin seuralaisineen ehdimme sentään bongata. Nils porhalti jälleen reippaasti ohi ja muutama ei-kovin-fiksu fani lähti juoksemaan perään, mikä ärsytti meidän kaksikkoa. Paluumatkalla meinasi taas pukata hieman kylmää hikeä ratikkaliikenteen takia, mutta ehdittiin kuitenkin ajoissa takaisin Ulleville.

Toisin kuin lauantaina, meidän kaksikko ei tällä kertaa missannut soundcheckiä, jonka aikana kuultiin Into The Fire ja Mary's Place. Viimeksi mainittua veivattiin oikein perusteellisesti edestakaisin meidän kykkiessä karsinassa, mikä sopi meikäläiselle oikein hyvin: ehkä biisi kuultaisiin illalla livenä! Näytin olevan ainoa, joka todella halusi fiilistellä soundcheckiä ja joka puhkesi suosionsoituksiin aina Mary's Placen lopussa, mikä vähän ihmetytti meitä. Siinä missä Dublinissa porukka fiilisteli kunnolla, nyt muiden jonottajien pulina häiritsi biisin kuuntelua.

Meidän kaksikko, kuten moni muukin foorumilainen, oli päättänyt sijoittua Steven puoleisen catwalkin tuntumaan, joten sinne siis leiriydyttiin. Itse päädyimme toiseen riviin catwalkin eteen. Keikan alkua odotellessa bongailtiin THL-keskittymiä eri puolilta pittiä ja vilkutettiin tutuille, räpsittiin valokuvia ja käytiin wc-, ruoan- ja vedenhakureissulla. Pit rush pääsi nyt ensimmäistä kertaa ikävästi yllättämään meidän kaksikon, kun porukka ryntäsi yhtäkkiä lavan eteen jo 2 tuntia ennen ilmoitettua keikan aloitusaikaa ja pakkautui tiivisti kuin sillit tynnyrissä: "siis mikä helv... porukkaa oikein vaivaa?! Haluaako ne tahallaan tehdä kaikkien olon mahdollisimman tukalaksi?" Matilda joutui puskemaan lihamuurin läpi takaisin paikalleen wc-reissulta palatessaan, onneksi ympärillä olleet ruotsalaiset ei sentään olleet vihamielisiä. Keikan alkua odotettiin siis tavallista pidempään osana tiivistä lihamuuria, mikä kieltämättä otti päähän. Vettäkin satoi jonkin aikaa, mutta onneksi sadeviitan pukeminen ahtaassa tilassa ei osoittautunut täysin mahdottomaksi tehtäväksi.

Keikka käynnistyi tällä kertaa koko köörin voimin Mary's Place:lla, joka toimi avausbiisinä kuin hirvi ja oli muutenkin hieno veto. Olin osannut odottaa biisiä soundcheckin perusteella, mutta avauksena se tuli puskista. Se oli ollut hyvän aikaa meikäläisen "tahtoo kuulla livenä" -listalla, joten kyllä kelpasi!

Muita suurimpia kohokohtia oli Independence Day, The Price You Pay, Racing, Lucky Town, Tougher, Jungleland ja Ramrod. Independence Day ja Tougher oli hienoa saada kuulla tuoreeltaan uudelleen livenä, ai perhana! Ensin mainittu sai taas kyynelkanavat tulvimaan ja jälkimmäiseen pystyin nyt keskittymään alusta asti kunnolla, toisin kuin Dublinissa. The Price You Pay meni harmikseni viime kiertueella Corkissa ihan ohi, koska biisi kolahti kunnolla vasta myöhemmin, joten nyt oli ihan parhautta kuulla tämä meikäläisen(kin) toivebiisi uudelleen livenä! Racing ja Jungleland on aina suurta herkkua, joten oli aika kova juttu kuulla molemmat samalla keikalla. Fiilistelin pitkään silmät kiinni ja käsi ilmassa. Racingin aikana taisi mennä jotain silmäänkin...

Riehaannuin totaalisesti Brucen näyttäessä Lucky Town -kylttiä, koska olen jo pidempään halunnut kuulla sen livenä. Loistavasti toimi tämäkin biisi livenä, ai että! Ja Ramrod! Kyllä sitä olikin jo odotettu! Myös She's The One teki nasueetvarttia 3 vuoden tauon jälkeen, I'm A Rocker:sta puhumattakaan. I'm on Fire:sta oli myös jälleen hienoa naatiskella, on se vaan niin vangitseva livenä! Mielenkiintoista vaihtelua tarjosi meikäläiselle melko tuntematon biisi Jole Blon sekä Candy's Room. Something in the Night oli myös oikea helmi livenä, vaikkei aivan suurimpia suosikkibiisejä olekaan. Meikäläinen on alkanut viime aikoina innostua myös Two Hearts:ta aiempaa enemmän, joten sekin kelpasi oikein mainiosti. Ilta päättyi meidän porukan nimikkobiisiin, jonka aikana en pystynyt irrottamaan katsettani Brucesta.

Oli yllättävää, että keikka oli ykkösiltaa lyhyempi. Olin odottanut vähintään yhtä pitkää settiä kuin lauantaina, pelännyt jopa Helsingin 2012 ennätyksen rikkoutumista. Charlie taisi välittää meikäläisen terveiset Brucelle, joka oli sitten päättänyt pelata varman päälle ja vetää selvästi lyhyemmän setin. Kakkosilta tarjosi toisaalta enemmän kovaa settiä, jollaista jäin kaipaamaan Dublinissa. Positiivista oli myös lastenlaulatuksen väliin jättäminen, minkä soisi tapahtuvan useamminkin.

Keikan päätyttyä meidän kaksikko suuntasi jälleen Brucen hotellille, jonka edustalla oli vain kourallinen porukkaa. Lisää faneja ilmestyi kuitenkin vähitellen paikalle. Ihmeteltyämme hetken tilannetta pääoven edustalla painelimme sisälle baariin ja sieltä aulaan, jossa istuimme jonkin aikaa
päivystämässä. Väsy painoi ja vatsa kurni, eikä mitään kiinnostavaa näyttänyt tapahtuvan, joten päätimme suunnata WC:n kautta kämpälle nukkumaan. WC-reissulla törmättiin kuitenkin Taapsaan ja päädyttiin takaisin baariin, jossa istui myös Raimo ja ycis. Siinä sitten turistiin mukavia ja päivystettiin valomerkkiin asti siltä varalta, että erityisesti eräs tietty henkilö olisi sattumoisin pamahtanut paikalle. Lopulta oli aika suunnata Göteborgin yössä majapaikkaan nukkumaan.

5 tunnin yöunien jälkeen oli herättävä tekemään aamutoimet ja pakkaamaan laukut ennen lähtöä lentokentälle. Lentokenttäbussissa törmättiin heti THL-tuttuihin ja matka sujui hujauksessa keikkakokemuksia puidessa. Lentokentällä törmättiin vielä sekä uusiin että ennestään tuttuihin foorumikasvoihin. Kotimatka sujui muutoinkin ihan mukavasti, mitä nyt väsy painoi ja fiilikset oli hieman haikeat, kuten aina keikkareissulta palatessa.

Olen onnellinen siitä, että olin todistamassa näitä keikkoja paikan päällä: sen verran kovaa settiä meille tarjoiltiin, että tuskailisin asiaa vielä
haudassakin, jos en olisi ollut kokemassa sitä kaikkea livenä. Dublinin jäljiltä setit tuntuivat monipuolisilta ja raikkailta ja sisälsivät enemmän
megaluokan herkkua. Kaiken lisäksi lauantaina soitettiin yksi Matildan toiveista, maanantaina taas allekirjoittaneen (vaikkei Bruce meidän kylttejä
poiminutkaan). Suuri askel oikeaan suuntaan siis. Ullevi 3:a odotellessa ei malttaisi muuta tehdäkään kuin brucettaa sydämensä kyllyydestä.

Kiitos kaikille meidän kaksikon kanssa hengailleille! Tiedän toistavani itseäni, mutta työ ootte niin mukavia!

[mrk]

Maanantain keikalta pätkät neljästä ensimmäisestä biisistä pro-videona:
http://www.expressen.se/tv/noje/bossen- ... ens-latar/